Labour room

Tämän viikon olin siis synnärillä. Oli aika mielenkiintoista, pääsin seuraamaan synnytyksiä sekä alateitse että sektiolla. Heti ekana päivänä näin UTI-tapauksen, eli casen, jossa vauva on kuollut äidin mahaan. Äiti oli jo viisi päivää ennen synnytystä saanut tietää, että hänen lapsensa on kuollut ja ollut siitä asti osastolla, kun lääkärit olivat yrittäneet saada synnytyksen käynnistymään. Viidentenä päivänä hän sitten viimein synnytti tuon kuolleen vauvan ollessaan 38 viikolla raskaana. Oli aika karmivaa.. Ja varmasti todella rankkaa äidille! Osastolle ei saa edes tulla omaisia, joten äidillä ei ollut ketään tukenaan siellä..

Mutta näin myös tavallisia elävien vauvojen synnytyksiä! Se oli jännää :) Äideille ei tosin anneta mitään kipulääkitystä, eikä heitä muutenkaan kummemmin kannusteta, kunhan hoetaan ”ponnista, ponnista” tai ”hengitä”, joten enpä itse haluaisi synnyttää täällä.. Lisäksi vauvojen tilaa ei synnytyksen aikana hirveästi seurata, kunhan kuunnellaan välillä äidin vatsan päältä torvella kuuluko sydänäänet. Ennen tätä kokemusta ajattelin, että synnyttäminen ois sotkusempaa puhaa (no ei se nyt mitään siistiäkään ole), mutta ei ainakaan traumoja jääny! Vaikka olikin synnyttämistä nepal style. Joten ehkä uskallan itsekin jonakin päivänä kokea tuon. Tosin Suomessa ja kaikin mahdollisin tavoin lääkittynä, mutta silti.

Pääsin seuraamaan myös sektioita leikkaussaliin yhtenä päivänä. Se oli aika nopeeta toimintaa. Kun äidit tulivat leikkaussaliin, he olivat jo saaneet spinaalipuudutuksen, eli olivat ihan kanttuvei mutta kumminkin tajuissaan. Siittä sitte äiti leikkauspöydälle, vähä alkuvalmisteluja eli ”steriilejä” peitteitä ja mahan desinfiointia, maha auki, vauva pihalle, maha kiinni ja seuraava kehiin! Sen verran katsoin kellosta että ensimmäisen vauvan tullessa maailmaan tasan tunnin päästä oli seuraavakin jo ulkona. Ja välissä vaihdettiin siis potilasta ja jopa leikkaussalin lattiatki joku tuli moppaamaan ennen seuraavaa potilasta.

Sektiolla syntynyt tyttövauva viiden minuutin ikäisenä ja vain kahden kilon painoisena (vaikka ihan täysillä viikoilla syntyi)

Tässäpä viikon kohokohdat sairaalalta hieman tiivistetymmässä versiossa :)

The Last Resort

Viikonlopun vietimme The Last Resortissa lähellä Tiibetin rajaa. Paikka on turistirysä kaukana aidosta Nepalista ja siellä järjestetään kaikkea kalliokiipeilystä benjihyppelyyn ja koskenlaskuun. Pakkohan sinne oli päästä vähän extreme-elämää viettämään! Varasimme siis benjihypyt minulle ja Janitalle ja koskenlaskua koko porukalle. Matka alkoi lauantaiaamuna klo 7 Dhulikhelista, josta bussi otti meidät kyytiinsä ja lähdimme ajamaan kohti Resortia. Matkaa oli noin 70 kilometriä, ja pikkuisia vuoriteitä pitkin sen taittamiseen aikaa meni noin 2,5 tuntia.

Resortiin pääsi ainoastaan tätä siltaa pitkin, jolta benjit ja swingitkin hypitään

Meidän korkeanpaikankammoiselle Sannille sillan ylitys oli ehkä vähän pelottavaa :'D

Maisemat sillalta

Perillä pääsimme heti asiaan, sillä hyppelyt olisivat ensimmäisessä vuorossa. Lyhyen briiffauksen jälkeen olimmekin sitten jo sillalla tärisemässä odottamassa omaa hyppyvuoroamme. Kyllä jännitti sen verran, että hyvä etten pissannu housuun! Janita oli ennen minua vuorossa, mutta päättikin sitten viime hetkellä olla hyppäämättä, joten ei muuta kun remmit nilkkoihin ja seuraava potilas kehiin. Joku laittoi kamerakypärää päähän, joku kuvasi toisella kameralla ja joku kiinnitti valjaita. Kohta sitä sitten olinkin jo hyppyjalustalla seisomassa jalat täristen ja seuraavassa hetkessä lensin pää edellä 160 metristä kohti pohjalla häämöttävää jokea. Taisi siinä tulla äänihuuliakin vähän lämmiteltyä. Oli ehkä pelottavinta, mitä olen ikinä (vapaaehtoisesti) kokenut, mutta menisin uudelleenkin! Illalla rentouduimme saunassa tapaamiemme suomalaistyttöjen kanssa :)

Banzai!

Toisena päivänä olimme koskenlaskussa. Ajoimme bussilla noin vartin matkan päähän, jossa meitä odotti oppaat ja paatit valmiina lähtöön. Saimme päällemme pelastusliivit ja kypärät sekä melat. Oppaat pitivät meille tästäkin lyhyen briiffauksen – mitä pitää tehdä kun opas huutaa ”forward” tai ”back paddle” tai jos putoaa kyydistä jne. Meitä oli siis seitsemän plus opas yhdessä paatissa, ja opas huuteli takaa komentoja, joita noudatimme parhaamme mukaan. Sitten ei muuta kun veneen kyytiin ja melomaan! Oli aika hurjaa menoa, pari kertaa jäimme kiviin kiinni niin, että vettä ryöppysi veneeseen ja koko paatti meinasi kaatua. Jossakin vaiheessa kun olimme taas jumissa, opas hyppäsi veneestä kivelle ja yritti työntää paattia pois kiven päältä, jolloin hän liukastui ja siellähän äijä oli sitten jortanissa. Siinä sitten mietittiin oppejamme, että kuinkas nyt autetaan, tarjotaanko melaa (joo, tiedän miltä tuo kuulosti, mutta keskittykääs olennaiseen) vai heitetäänkö pelastusköysi. Äijänkäppänän onnistui kuitenkin tarttua veneen reunasta ja kavuta itse takaisin paattiin. Kolme tuntia ja 16 kilometriä koskea laskettelimme, jonka jälkeen olimme likomärkiä, mutta hauskaa oli! Suosittelen kaikille vähänkin seikkailunhaluisille, ei ollut liian hurjaa menoa, mutta jännitystä silti riitti :) Loppuilta menikin sitten chillaillessa ja saunoessa. Olisin mennyt swingiä hyppäämään, mutta ei enää ehtinyt ja seuraavana päivänä ei järjestetty hyppyjä ollenkaan. No, ens kerralla sitte ;)

"Faster, faster!"

Siellä kivien seassa me soudeltiin!

Takaisin Resorttiin :)

Meidän majapaikkamme. Last Resortissa ei siis ole hotellihuoneita, vaan tällaiset teltat.

Tällaiset näkymät vois kotonakin olla..

Varvassandaalit hyötykäyttöön ;)

Kolmantena päivänä harrastimme extremeurheilua riippumatossa loikoilun muodossa. Lounaan jälkeen lähdimme takaisin kohti kotia, ja koska muita lähtijöitä ei tuona päivänä ollut, saimme oikein yksityiskyydin Dhulikheliin. 

 Tämän viikon vietänkin sairaalalla synnytysosastolla, siitä lisää myöhemmin :)

Emergency Room

Tällä viikolla olen ollut harjoittelemassa ensiavussa. Ensiapu on sairaalan ainoa osasto, jolla ei ole paikallisia sairaanhoitajaopiskelijoita. Olin siis ainoa opiskelija koko osastolla! Ei ole tämäkään ihan samanlainen paikka kun K-HKS:lla, osasto on nimittäin yksi iso huone, jossa on yhdeksän petiä potilaille ja hoitajien tiski. Huoneen perältä on rajattu väliseinällä tila gynehommille ja on osastolla yksi pieni huone akuuteimmille caseillekin.

Ensiapuviikko on ollut ehdottomasti kiinnostavin viikko koko sairaalalla oloaikanani tähän asti! Ekana päivänä en oikein päässyt tekemään mitään, mutta tokana päivänä seurasin ahkerasti hoitajia ja kyselin potilaista, ja yksi miesensihoitajista ottikin minut sitten mukaansa roikkumaan koko päiväksi. Heti aamusta pääsin katetroimaan, mistä olin aivan innoissani, täällä kun ei ole aiemmin päässyt tekemään oikein mitään. Tästä innostuneena olinkin ihan liekeissä koko päivän ;) Samana päivänä osastolle tuotiin vähän päälle parikymppinen, ensimmäisellä trimesterillä raskaana oleva, kahden lapsen äiti, joka oli yrittänyt itsemurhaa juomalla jotakin kasvimyrkkyä. Hänen omaisensa olivat löytäneet hänet kahdeksan aikaan aamulla pellolta, ja lähteneet kuljettamaan häntä sairaalaan. Ensiavussa hän oli kymmenen jälkeen. Hoitoon pääsy kesti siis reilut kaksi tuntia. Ensihoitotiimi toimi erittäin tehokkaasti, ja minähän tietysti änkesin mukaan katsomaan heidän toimintaansa. Oli aika vaikuttavaa nähdä kuinka nopeasti tiimi toimi – yksi laittoi kanyylia, toinen intuboi, kolmas sitä ja neljäs tätä. Potilas oli tajuton kun hän tuli, eikä hän hengittänyt. Sydän kuitenkin löi, joten paineluelvytystä ei aloitettu. Omaiset kertoivat, että hän oli juonut kasvimyrkkyä, ja mahan huuhtelu aloitettiin nenämahaletkun kautta. Sellaista vihreää mönjää tuli tytön mahasta vielä muutamankin huuhtelun jälkeen. Oli aika raju, mutta mielenkiintoinen kokemus. Mietityttää, miksi tämä nuori nainen oli tullut tällaiseen ratkaisuun. Olin myös aika järkyttynyt siitä, että täälläkin ihmiset ylipäänsä tekevät itsemurhia. En ollut kyllä edes miettinyt koko asiaa aiemmin, mutta kai niitä maailman joka kolkassa tehdään. Tänään kävimme kahden saksalaisen lääkäriopiskelijan kanssa teholla katsomassa, miten tuo tyttö voi. Hän oli hengityskoneessa tajuttomana, ja hoitajat sanoivat, ettei hyvältä näytä. Hänelle oltiin tehty myös ultraäänitutkimus sikiön kunnon tarkistamiseksi. Sikiö oli edelleen elossa, mutta on todennäköistä, että sille on tullut joitakin fysiologisia vammoja myrkyn vuoksi.

Loppuviikosta pääsin myös kanyloimaan (jee!), jopa oikein kolmeen kertaan. Osuin jopa suoneenkin, ja vielä vihreällä 18G-kanyylilla ;) Myös EKG:tä sain ottaa useaan kertaan, Nepal stylellä. Täällä ei paljon katsella onko lätkät, tai itseasiassa imukupit, oikeassa kylkiluuvälissä, ja raajakytkennät ovat sellaiset hauskat klipsut mitkä ylttävät koko ranteen/nilkan ympäri. Ei siis mitään kertakäyttökamaa. Ainiin, sain myös laittaa nenämahaletkun, Nepal stylellä jälleen. Potilas siis makasi, ei istunut niin kuin yleensä tajuissaan olevat potilaat, eikä letkun pituutta mitattu. Mutta noh, kyllä se mahaan tollakin tyylillä meni. Jos en muuta opi, niin ainakin sen, kuinka Suomessa ei pidä tehdä :D

Ihanan hygieeninen ja puhdas allas. Huomioikaa hanan takana olevat _steriilit_ pihdit metallikipossa.

Salakuva ensiavusta

Tällaisia kuulumisia sairaalalta tällä kertaa, huomenna lähdetään The Last Resortiin viettämään vähän extremeviikonloppua benjihyppäilyn ja koskenlaskun merkeissä! ;)

Happy Holi!

Viikonlopuksi 14-16.3. lähdimme Kathmanduun, sillä sunnuntaina siellä vietettiin Holia eli Fagu Purnima -juhlaa. Perjantaina ja lauantaina chillailtiin ja kierreltiin Thamelissa, shoppailtiin ja hengailtiin (lue: lounastettiin, päivällistettiin, kahvilailtiin aka syötiin) muiden opiskelijoiden kanssa. Tavattiin myös ihana australialainen tyttö Kami, joka asui kanssamme samassa hotellissa ja jonka kanssa vietettiin aika paljon aikaa. Myös muuta uutta porukkaa tuli tavattua ja kansainvälistyttyä taas oikein urakalla! Eilen siis vietettiin Holia, jossa juhlitaan joskus ennen muinoin kukistetun Holika-hirvön/demonin kuolemaa. Ihmisten päälle heitellään värejä ja vettä. Porukka heitteli vesi-ilmapalloja, värjättyä vettä ja jauheväriä kaikkien päälle, tanssi, juhli ja huuteli ”happy holiiiii!” kaikille. Tuli siinä pikkuisen kastuttua kun joku heitti jostakin ikkunasta tai katolta ämpärillisen vettä niskaan. Ja myös vähäsen likaannuttua kun kaikki vastaantulevat hieroivat väriä kasvoihin ja heittelivät värivettä. Jossakin vaiheessa hotellilta lähdettyämme seuraamme liittyi joukko paikallisia poikia, jotka johdattivat meidät Kathmandun Durbar Squarelle, joka oli aivan tupaten täynnä porukkaa ja jossa musiikki pauhasi täysillä. Suuntasimme siis tietenkin keskelle väkijoukkoa danssaamaan ;) 

Hehe, ensimmäinen uhrini! ;)

So clean people! (for now)

Thamelin kaduilla riitti juhlaväkeä

Wolf, minä ja Kami 

Siellä se Durbar Square jo häämöttää!

Wolf, minä, Kami, Janita and Sanni. So much fun! 

Yrittääkö toi paikallinen jäbykkä tsekkailla Janitaa tai jotain..? ;)

Me: Where the girls are? Wolfie: Hop on to my shoulders so you might see them?
The result

Välillä kävimme Thulikhelissa, joka on iso hiekkakenttä jossakin päin Kathmandua. Siellä ei oikein ollut ketään, joten lähdimme takaisin Durbar Squarelle. Tällä kertaa meno oli kuitenkin vähän erilaista kuin edelliskerralla.. Paikka oli täynnä paikallisia miehiä, ja kun he bongasivat meidät, ainoat naiset koko paikassa, olikin sitten yhtäkkiä jonkun kädet rintsikoissani ja vähän muuallakin.. Liukenimme sitten niin nopeasti kuin nyt sellaisesta väenpaljoudesta vain voi. Pojat tosin jäivät vielä pitämään hauskaa, heitä kun ei yritetty käpälöidä joten saivatkin tanssia rauhassa.. Me tytskyt lähdimme vähän ravinteliin syömään, juomaan ja rauhoittumaan ;)

Thulikhel

All of us Finnish girls! ;)

Takaisin hotellille: Kami & ukulele

Suihkun tarpeessa?

Viikonlopun hauskanpidon jälkeen jouduimme hyvästelemään Kamin ja pojat ja lähtemään takaisin kohti Dhulikhelia. Kyllä tuli tippa linssiin, eikä vieressä pillittävä Sanni auttanut asiaa ollenkaan. Kauhea ajatella, että ei varmaankaan enää ikinä nähdä noita ihania ihmisiä.. Mutta ei kai se auta muu kuin kääntää nokka kohti uusia seikkailuja ja kokemuksia :) Tällä viikolla olenkin ensiavussa, saas nähdä minkälainen meininki siellä on! Ensi viikonlopulle onkin jo aivan uusia suunnitelmia, mutta siitä lisää myöhemmin ;)

Töitä ja festivaaleja

Oho, edellisestä kirjoituskerrasta on tullut jo viikko vierähdettyä. Syytän siitä tietenkin internettiä enkä itseäni ;) Tässä siis stooria viimeiseltä viikolta:

Viime viikon vietin sairaalassa ortopedian osastolla, jossa oli kuusi potilashuonetta. Huoneet on jaoteltu vähän tapauskohtaisesti, yhdessä infektiotapaukset, yhdessä sitä ja toisessa tätä. Meininki osastolla yleisesti oli samaa settiä kun tähänkin asti. Paljon en mitään päässyt tekemään, vaan katselin mitä opiskelijat tekivät. Tiistaina tosin oli ehkä PARAS päivä IKINÄ sairaalalla, kun pääsin seuraamaan ihonsiirtoa leikkaussaliin! Potilaalla oli murskavammat molemmissa jaloissa niin, että oikean jalan jalkapöydästä paistoivat varpaiden luut ja vasemmasta pohjeluu. Kuin siistiä! Potilas oli siis operoitu jo kerran ennen tätä ihonsiirtoleikkausta. Leikkaussalissa oli vähän eri käytänteet (jälleen..) kuin Suomessa. Porukkaa ravas edestakasin sisään ja ulos ja (jälleen..) hygieniahommat pisti silmiin. Esimerkiksi potilaan kanyylin lääkkeenantokorkki (se siis siinä kanyylin päällä, ei se mistä tulee tippaletku) jätettiin auki lääkkeidenannon jälkeen ja päälle heitettiin ”steriili” liina, joka muun muassa käväisi lattialla yhdessä vaiheessa. Mutta oli kyllä tosi siistiä päästä seuraamaan leikkausta silti ;)

Sitten kivempiin asioihin, eli vapaa-aikaan! Tiistai-iltana Sharmila vei meidät ”kylille” juhlimaan festivaalia, jossa naamareihin pukeutuneet miehet tanssivat ja ihmiset rukoilivat heitä. Täällä uskotaan, että tuona festivaalipäivänä jumala laskeutuu näihin naamarimiehiin. Miehet myös jahtasivat lapsia, ja Sharmila kertoi meille, että jos he saavat kiinni, se tuo pahaa karmaa kiinnijäänelle koko loppuelämäksi.. Nice :D Olimme festivaaleilla lastenkodin lasten ja muiden opiskelijoiden, saksalaisten hammaslääkäriopiskelijoiden Angelan ja Felixin sekä itävaltalaisten lääkäriopiskelijoiden Maxin, Wolfin ja Benen, kanssa. Kun lapset lähetettiin kotio nukkumaan, Sharmila vei meidät paikalliseen pubiin maistelemaan riisikaljaa, changia. Tuli siinä sitten ehkä sen verran ’maisteltua’, että jäi työt väliin seuraavana päivänä.. Mutta hauskaa oli ehdottomasti!

Pikkusen oli Dhulikhelin "torilla" populaa..

Naamarijumala

Janitan adoptiolapset ;)

Changilla

Chang might gave Wolfie super human strenght!

Kuukauden rajapyykki ylitetty!

Torstaina tuli tasan kuukausi siitä, kun tuli lähdettyä kotoa maailmalle. Eka kuukausi on kyllä mennyt tosi nopeasti kaikkine uusine kokemuksineen! Vaikka välillä on koti-ikävässäkin vellottu, niin ei täällä kyllä monesti ole tekemisen puutteesta tarvinnut kärsiä, kunhan vaan viitsii lähteä pois neljän seinän sisältä kasselemaan mitä kaikkea täältä löytyy :)

Tämän viikon vietin sairaalan sisätautiosastolla. Aika paljon sielläkin oli vaan seisoskelua, kun potilaita ei ollut hiljaisimpana päivänä kuin kahdeksan. Opiskelijoita sitten ainakin kymmenen plus minä ja sairaanhoitaja. Pääsi osastolla jotakin tekemäänkin, mutta enpä hirveästi mitään siellä oppinut.. Sain sekoitella iv-lääkkeitä ja ja ja, no enpä hirveästi sitten muuta tehnytkään :D Päivän jälkeen sh-ope sitten kyseli  minulta aina, että mitäs olet oppinut tänään. Minä sitten siinä että no, öö, öö, olen jakanut tänään lääkkeitä.. Hygieniataso on edelleen epäilyttävä, esimerkiksi tippaletkuja käsitellään miten sattuu ja verinäytteen ottokin tekee pahaa. Vähän yritin opiskelijoita neuvoakkin, kun yksi oli ottamassa verinäytettä kanyylikädestä, mutta opiskelija vaikutti lähinnä loukkaantuneelta.. No, ainakin hän vaihtoi näytteenottokäden siihen kummassa ei ollut kanyylia.

Viimeiset kaksi päivää olimme kaikki kolme hemodialyysiyksikössä, eli toisin sanottuna huoneessa, jossa oli kaksi potilaspaikkaa dialyysiin tuleville potilaille. Ensimmäisenä päivänä potilaita oli kaksi ja toisena vain yksi. Dialyysilaitteet olivat hyväkuntoisia ja näyttivät pelittävän hyvin. Minulla ei tosin ole vertailukohtaa, kun en ole Suomessa dialyysia päässyt seuraamaan. Hoitaja oli ammattitaitoinen ja hänellä oli tietoa siitä, mitä tekee. Ainoa juttu, mikä taas kerran pisti silmiin, oli hygienia. Dialyysiletkut saattoivat roikkua niin, että niiden suojaamattomat päät osuivat milloin minnekkin (ja näistä letkujen päistä on siis suora suoniyhteys potilaaseen, että kivasti pääsee bakteerit suoraan verenkiertoon…) Samoin esim. suoniyhteyttä avattaessa ihon puhdistuksen jälkeen (jossa siinäkin olisi parantamisen varaa) pistokohtaa hipelöidään pesemättömin käsin, jonka jälkeen sitä ei enää putsata uudelleen. Voisin saarnata tästä hygieniasta vaikka puoli päivää, joten jätetään tämä aihe tällä kertaa tähän. Dialyysia oli kyllä ihan mielenkiintoista seurata, onpahan nähty nyt sekin nepalistaililla ;p Ensi viikolla ortopedian osastolle, jossa reissukavereideni mukaan pääsee ainakin haavahoitoja tekemään. Sannilla oli tullut vastaan potilas, joka oli astunut kirveen päälle, ja kyseinen esine oli siis lävistänyt potilaan jalkaterän. Tällaista siis odotellessa!

En ole viitsinyt tuolta sairaalalta kuvia ottaa, enkä tiiä onko se edes luvallista, mutta nappasin hemodialyysilaitteesta tällaisen salakuvan :p

Illat ovat menneet Janitan kanssa reippaillessa ja kuntopiirejä kehitellessä sekä porukalla katolla arskaa ottaen, ja onhan tässä leffailtaakin keretty viettämään. Alkuviikosta kävimme Sharmilan kanssa vaateostoksilla, ompelutamme nimittäin perinteiset nepalilaiset naisten vaatteet, kurtan eli sellaisen vähän tunika-oloisen paidan ja siihen kuuluvat löysät housut. Asua tarvitsemme, kun lähdemme Community Camppiin kahdeksi viikoksi sitten reissun loppupuolella, ja kyllä sitä tulee varmasti käytettyä täällä muutenkin! Kankaat asuuni maksoivat 1200 rupiaa, ja ompelu 200 rupiaa, eli yhteensä 10 €. Voi voi, kyllä täällä köyhtyy kerta kaikkiaan.. Aina jaksaa ihmetellä, miten voi ollakkaan niin halpaa. Paljonkohan pelkkä ompelu maksaisi Suomessa, kankaista puhumattakaan. Joka tapauksessa, kurtien pitäisi olla valmiit 15. päivä, joten sitten tulee kuvia! ;)

Päiväkävelyllä

Suurimman osan pihatöistä tekevät naiset, miehet ilmeisesti työskentelevät enemmän sisähommissa.

Myöhemmin samalla lenkillä ei ollut enää näin hauskaa, kun nähtiin tiensivuun heitetty muovisäkki, jonka sisältö paljastui hetken ihmettelemisen jälkeen kuolleeksi koiraksi.

Viikonlopun kuulumisia myöhemmin, kun/jos saan vähän kuvia ladattua!

Viikonlopun tunnelmia

No niin, ruokamyrkytyksestä ja jälkiripulista toivuttu taas! Viikonlopun vietimme ihan kotosalla (ensimmäistä kertaa koko reissun aikana). Päivät menivätkin kouluhommia tehdessä ja ihan vaan ollessa. Käytiin myös Janskun kanssa taas testaamassa, miltä tuntuu hölkätä 1000 rappua Kali Temppelille ja hiekkatietä takaisin. Aika tehokas BodyStepin korvike!

Sharmila kutsui meidät lauantaina lastenkodin vuosittaiselle piknikille. Siellä vierähtikin useampi tunti lasten kanssa temmeltäessä syömistä unohtamatta. Lastenkodin lapset ovat ihanan välittömiä ja eivät todellakaan ujoimmasta päästä. He hakivat meitä tanssimaan ja leikkimään, kiipesivät syleihimme ja koristelivat hiuksemme kukkasilla. Tässäpä vähän kuvia lauantailta:

Tukka kuntoon! ;)

Dansadansa

Janitan kylmiä sormia piti lämmittää :')

Lounasta valmistelemassa

Seuraavan kuvan pojan kuvaamat tyttöset

Tämän herran mielestä kameramme olivat maailman mielenkiintoisin juttu (kuten oikeastaan kaikkien lasten mielestä). Varsin herttainen poitsu!

Mitä näkyy?

Mitäs muutakaan kuin ruokaa odottelemassa

Aamupala

Lapset opettivat meille vähän uusia muuveja ;)

Viikko on taas pyörähtänyt käyntiin uudella osastolla, joka ensimmäisen päivän jälkeen tuntuu aika mukavalta paikalta. Siitä lisää ensi kerralla :)

P.S. Netti on aivan tulessa, tämän postauksen kuvillakin meni ladata vaan vähän reilu pari tuntia! (Tämä ei ollut sarkasmia)